Säämingin historiaa

Tälle sivulle tarkoitetut jutut ja kuvat lähetetään sähköpostitse osoitteeseen.

saaminkiseura@gmail.com

Säämingin historiaa - lyhyt versio

Jukka Kokkonen on lahjoittanut äitinsä perikunnan nimissä Sääminki- seuralle kirjallisuutta, jotka liittyvät Sääminkiin.

Alla  Kustannusosakeyhtiö Otavan julkaisema Sääminki-Savonlinna kirja vuodelta 1969.

Otavan puolesta tekstin julkaisulle ei ole mitään estettä, kunhan alkuperäiset julkaisutiedot (kirjailija, kirjan nimi, julkaisija ja julkaisuvuosi) mainitaan tekstin yhteydessä. (Sähköposti 8.6.2021)

Klikkaa kuvaa, lue ja katsele Säämingin historiaa!

Sääminki – vanha emäpitäjä kasvavan Savonlinnan ympärillä

Jorma Marjokorpi: Esitelmä Sääminki-seuran seminaarissa Sääminki-talolla 27.5.2023

Ruotsin vallan aika

Säämingin pitäjän ja Savonlinnan rinnakkaiseloa kesti tarkalleen 333 vuotta. Se alkoi 1639, jolloin Pietari Brahe myönsi Linnan malmiksi kutsutulle parinkymmenen talon kylälle maakaupungin oikeudet. Säämingin historian kirjoittajan Pekka Lappalaisen mukaan Savonlinnasta tuli vain paperilla oleva kaupunki, niin kituliasta sen elämä oli. Säämingistä ja kauempaa latvavesiltä tulleiden tervan ja muiden tuotteiden myyjien veneet jäivät harvoin Savonlinnan laituriin. Ne jatkoivat Lappeenrantaan, missä viipurilaiset kauppiaat maksoivat tuotteista paremman hinnan. Kaupungin perustamisen aikaan Savonlinnassa arvioidaan asuneen 350 henkeä, mikä oli alle kymmenesosa silloisen Säämingin väkiluvusta, 3800:sta. Vuonna 1656 idästä tulleet vainolaiset polttivat kaupungin rakennukset, ja väkiluku putosi 120:en. Olavinlinnaa hyökkääjät eivät onnistuneet valtaamaan. Sitä puolusti kymmenkunta sotilasta, mutta kaupungin tuhoamista hekään eivät pystyneet estämään. Sotaretkellä vainolaiset hävittivät perin pohjin Kerimäen pitäjää ja Säämingin itäisiä osia.

Savonlinna menetti kaupunginoikeutensa 1683. Syynä oli Ruotsin valtakunnassa toteutettu ns. iso reduktio eli läänityslaitoksen lopettaminen. Pietari Brahen kaupungille lahjoittamat maat palautettiin kruunulle. Savonlinnalta yksinkertaisesti loppuivat rahat kaupungin hallinnon ja virkamiesten ylläpitoon. Jo ennen kaupunginoikeuksien menetystä Säämingin edustaja valtiopäivillä, Niilo Sairainen Haukiniemestä, oli useana vuonna edustanut myös Savonlinnaa, nähtävästi siksi, ettei kaupungilla ollut varoja lähettää omaa edustajaa Tukholmaan.  Kaupunginoikeuksien menettämisen jälkeen Savonlinnasta tuli Viipurin tapulikaupungin markkinapaikka.

Savonlinnan kaupungin historian kirjoittaja Mikko Saarenheimo arvioi, ettei kaupungin lakkauttamisesta koitunut ympäröivälle maaseudulle erityistä vahinkoa. Sääminki oli samaan aikaan uupumassa omiin vaikeuksiinsa. Sitä kurittivat sotaväenotot suurvallaksi havittelevan Ruotsin tarpeisiin, katovuodet sekä ennen kaikkea tervakaupan hiipuminen. Kokonaan tervakauppa loppui Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1721. Viipurin jäi rajan taakse. Erityisesti sekä Sääminkiä että Savonlinnaa kuritti suurten kuolonvuosien aika 1690 -luvun lopulta vuoteen 1720, jolloin katovuodet, rutto ja isoviha niittivät julmaa satoa. Salamanisku poltti Säämingin kirkonkin Kirkkoniemessä v.1716.

Elämää Venäjän vallan alla

Vuonna 1743 solmittiin Turun rauha, joka päätti pikkuvihan. Savonlinna ja suurin osa Säämingistä liitettiin ns. Vanhaan Suomeen Venäjän vallan alle. Se merkitsi vuosisatoja kestäneen Ruotsin vallan loppua näillä seuduilla. Pekka Lappalainen kirjoittaa ironisesti tuosta päättyneestä ”hyvästä Ruotsin kaudesta”. Noin sadan viidenkymmenen vuoden aikana ”Säämingin väestö ei päässyt juuri lainkaan kasvamaan ja kehittymään… Sääminkiläiset joutuivat viimeistä kynnelle kykenevää myöten osallistumaan Ruotsin suurvalta-aseman luomiseen ja sen vaatiman aineellisen ja miesvoimassa perityn veron maksamiseen.”

Venäjän vallan aikana elämä seudulla alkoi hiljalleen elpyä, mm. voikauppa Viipuriin ja Pietariin käynnistyi. Savonlinnan asukkaiden – he olivat koko ajan olleet Säämingin seurakuntalaisia – kirkkomatka piteni. Säämingin papiston Olavinlinnassa pitämät jumalanpalvelukset loppuivat ja Savonlinnan asukkaat joutuivat lähtemään Säämingin kirkkoon Kirkkoniemeen. Samalla Kirkkoniemen hautausmaasta tuli heidänkin hautausmaansa.

Savonlinna sai kaupunkioikeutensa takaisin sadan vuoden jälkeen 1784. Keisarinna Katariina II teki Savonlinnasta piirikuntakaupungin. Käräjät siirtyivät Savonlinnaan, missä sääminkiläistenkin jutut siitä lähtien käsiteltiin. 1800-luvun alkuvuosina Savonlinnaan ryhdyttiin perustamaan kouluja. Vuosisadan loppuun mennessä siitä kehittyi koulukaupunki, minne sääminkiläiset lähettivät opintielle mieliviä lapsiaan.

Venäjän vallan aikana Säämingin väkiluku alkoi kasvaa. Turun rauhasta 1743 vuoteen 1830 kuluneen n. 90 vuoden aikana Säämingin väestö yli kolminkertaistui 2000:sta 6200:an. Savonlinnan väkimäärä sen sijaan junnasi paikoillaan kahdenpuolensadan ja kolmensadan välillä. Kaupungin väkimäärä pysyi 1800-luvun puoleenväliin asti alle kymmenesosana siitä, mitä Säämingissä oli. Toden teolla Savonlinnan väkiluku alkoi kasvaa vasta 1800-luvun lopulla.

Savonlinnan kaupunki näytti 1800-luvun alkupuolella köyhältä ja takapajuiselta. Talot olivat pieniä, yleensä niissä kuitenkin oli savupiippu. Vuonna 1812 iso tulipalo hävitti keskustasta 19 taloa, melkein neljäsosan kaupungin taloista. Tunnettu on Sakari Topeliuksen lausunto 1800-luvun alkupuolelta. Ihasteltuaan Punkaharjun kauneutta hän toteaa: Savonlinna on kuin näärännäppy kaunottaren silmässä.

Säämingissä asumistaso oli samaan aikaan vielä heikompaa. Pekka Lappalaisen mukaan 1830 Säämingin taloista vain yhdessä kymmenestä oli savupiippu. Tilanne oli samanlainen maaseudulla kaikkialla Itä- ja Keski-Suomessa. Viisikymmentä vuotta myöhemmin Säämingissä oli vaurastuttu niin, että savupiippu oli kahdeksassa talossa kymmenestä.

Nousukausi alkaa 1850-luvulla

Suomen Suurruhtinaskunnassa käynnistyivät 1850-luvun jälkipuoliskolla monet isot uudistukset. Luovuttiin kaskenpoltosta ja ryhdyttiin hoitamaan metsiä. Isännät alkoivat saada tuloja puunmyynnistä. Kaupankäynti vapautui merkantilistisen kauppapolitiikan kahleista ja elinkeinovapaus astui voimaan. Suomi sai oman markan. Uusi kunnallislaki toi pitäjille kunnallisen itsehallinnon ja kansakoululaitos syntyi.

Erityisesti Itä-Suomea koski Saimaan kanavan valmistuminen 1856. Säämingissä ja Savonlinnassa alettiin vaurastua. Kanava mahdollisti viennin Etelä-Suomen kaupunkeihin ja ulkomaille Pietaria ja Lyypekkiä myöten. Monesta sääminkiläisestä laivamiehestä tuli merimies. Pietariin vietiin voita, halkoja ja sahatavaraa. Sääminkiin syntyi myös pienimuotoista kotitarve- ja käsityöteollisuutta, kun pitäjässä ryhdyttiin rakentamaan tervahöyryjä ja lotjia kasvavan laivaliikenteen tarpeisiin.

Savonlinnasta Säämingin kirkonkylä

Tärkeä käännekohta Savonlinnan ja Säämingin suhteissa sijoittuu 1870 ja -80 lukujen vaihteeseen. Savonlinnasta tuli silloin Säämingin kirkonkylä. Uusi tiilikirkko, jota sääminkiläiset nimittivät happamesti ”kirahviksi”, vihittiin käyttöön 1879. Uuden kirkon rakennuskustannukset jaettiin suunnilleen väkiluvun suhteessa. Savonlinnalaiset maksoivat kuluista yhden 8. osan. Säämingin kirkko Kirkkoniemessä purettiin. Sen hirsistä valmistui 1884 aivan Savonlinnan keskustaan Säämingin kunnantalo, nykyinen Sääminki-talo.

Kirkossakäynnin siirtyminen Savonlinnan keskustaan merkitsi sitä, että varsinkin kesäaikaan satamäärin sääminkiläisiä tuli lauantaisin yöpymään Savonlinnaan. Kaupankäynti kaupungissa vilkastui. - Jo 1805 Savonlinnan raati oli esittänyt Haminan konsistorille kirkon siirtämistä kaupungin keskustaan, ”missä Säämingin tuhatpäinen kirkkokansa kirkonkäynnin yhteydessä tekemillään ostoksilla hyödyttäisi Savonlinnan kasvavaa liike-elämää”. Nyt tämä toive toteutui.

Pian kirkon valmistumisen jälkeen Säämingin hallinnollinen keskus siirtyi Savonlinnaan. Ainoastaan rovastinkanslia ja kirkonkirjat jäivät vielä pappilaan Pihlajaniemelle. Pitäjän 1. kansakoulu aloitti toimintansa syksyllä 1884 vasta valmistuneessa kunnantalossa. Koulun nimi oli Säämingin kirkonkylän kansakoulu.

Ensimmäinen alueliitos 1901

Vuosisadan viimeisinä vuosina Savonlinnan väkiluku nousi yli 2000:n ja tarve saada rakennusmaata oli huutava. Kaupungin länsiraja kulki edelleen siinä, missä se oli kulkenut 1600 -luvulta asti eli suunnilleen nykyisen Asemantienhaaran kohdalla. Siinä oli vielä 1800-luvun alussa sijainnut tulliportti, jossa maalaiset maksoivat tullia myytäväksi tuomistaan tuotteista. Kaupungin itäraja kulki Kyrönsalmessa.

Heikinpohja ja Talvisalo olivat siis 1900-luvun alussa vielä hallinnollisesti Säämingin puolta. Tosin kaupunki oli 70 vuotta aikaisemmin ostanut käyttöönsä Heikinpohjan tilan kaupunkilaisten karjan laidunmaaksi, ja kaupunkilaiset olivat jo pystyttäneet sinne rakennuksiaan. Aluesiirtoneuvottelut johtivat siihen, että Savonlinna sai 1901 Säämingiltä Heikinpohjan, Talvisalon ja Kyrönniemen alueet.

Tässä yhteydessä voi mainita senkin, että teiden sekä siltojen rakentaminen ja ylläpito oli lain mukaan kuulunut maaseudun rasitteisiin. Niinpä Säämingin oli huolehdittava 1800-luvulle asti kaupungin keskellä olevan Pitkänsillan kunnossapitämisestä ja Kyrönsalmen lossista. Kun Pitkäsilta 1858 rakennettiin uudelleen, kustannukset jaettiin puoliksi. Kaupungin saatua hallintaansa Kyrönniemen se alkoi yksin vastata Kyrönsalmen ylikulusta.

Maaseudun väki ja kaupunkilaiset

Maalaisten ja kaupunkilaisten elämä, vanha ja uusi, törmäsivät joskus toisiinsa näilläkin seuduilla. Mainitsen ’kevennyksenä’ kolme esimerkkiä:

Sääminkiläinen vanha polvi ei aina katsellut hyvällä pitäjän avautumista ulospäin. Savonlinna -lehdessä 1877 tuohisaarelaiset isäntämiehet ilmaisivat harminsa keikaroivia ja ’maailmaanähneitä’ nuorukaisia kohtaan: ”Talonpoikain työt menewät huonosti, kuin nuoret miehet ovat kesällä lotjissa ja höyrylaivoissa. Sitte on syksyllä kyllä herrasmiehiä kylällä käwelemässä, pitkät sikarit hampaissa. Talon wanhat murisee: on nyt miehiä, waikka ei ollut kesällä heinäniityllä ja ruispellolla.”   (Säämingin historia 2, s.404)

1800 -luvun lopulla alkanut Savonlinnan kylpyläelämä ja muu herras- ja rouvasväen vapaa-ajanvietto sekä huvitti että ärsytti kaupunkiostoksilla liikkuvaa maalaiskansaa. Kun Putkinotkon Rosina meni apteekkiin, hänen huomiotaan ensimmäiseksi kiinnitti ”tavattoman pöyhkeä ja tungetteleva rouva, jonka Rosina arvaa … venakoksi, sillä sellaisia niitä on täällä kylpylaitoksella kaiken kesää, rotkottelemassa riettaasti alasti rantakallioilla…”. Sitten suuttumus ja hätääntyminen valtaavat Rosinan mielen, kun hän tajuaa, että pyytäessään ”kolotiita ja korpinrasvaa” apteekin virkailijat alkavat pilailla hänen kustannuksellaan.

Säämingin valtuustossa keskusteltiin 1919 kunnantalossa toimineen Kirkonkylän kansakoulun siirrosta muualle. Kun voimistelutiloja ei ollut, käsitöitä ei harjoitettu ja kasvitarhamaa puuttui, se näkyi ”oppilaiden kitukasvuisuutena, riutuneisuutena ja ryhdin puuttumisena”. Sitä paitsi oppilaat olivat ”alituisessa tilaisuudessa näkemään siivottomuutta, kuulemaan raakuuksia ja kirouksia sekä sanalla sanoen ottamaan oppia kaikkeen paheellisuuteen.” Koulu siirrettiinkin parin vuoden perästä Kirkkoniemeen. (emt., s.242)

Toinen alueliitos 1932

Merkittävä käännekohta Säämingin pitäjän ja Savonlinnan kaupungin suhteissa oli 1932 tapahtunut alueliitos ja Savonlinnan seurakunnan itsenäistyminen. Teollisuuden kasvaessa kaupungissa Miekkoniemelle, Pääskylahteen ja Laitaatsiltaan syntyivät laajenevat esikaupunkialueet. Ne erosivat luonteeltaan täysin muun Säämingin maalaisympäristöstä. Lisäksi Savonlinna oli jo 1904 ostanut isoja maa-alueita Pääskylahdesta ja vuokrannut niitä kaupunkilaisille. Hallinnollisesti ne kuitenkin olivat Sääminkiä.

Vuoden 1932 alueliitoksessa Laitaatsillan länsipuolinen alue Katiskalahteen asti sekä Miekkoniemi, Lypsyniemi ja Pääskylahti Hirvasjärveen asti yhdistettiin Savonlinnaan. Säämingin kunta, jonka väkiluku edellisenä vuonna 1931 oli saavuttanut kaikkien aikojen huippunsa, 12685 henkeä, menetti alueliitoksessa lähes 2200 henkeä.

Säämingin kunnassa tuohon aikaan vahvasti vaikuttaneet maaseudun isännät kannattivat ”Sääminki sääminkiläisille” -ajatusta. He eivät erityisemmin surreet Miekkoniemen ja Laitaatsillan menetystä. Saakoot kaupunki ne vaivoiksensa. Erityisesti Miekkoniemi oli ollut ongelmallinen alue, joka kulutti runsaasti kunnan köyhäinhoidon varoja. Siellä asui irtainta väestöä, järjestyshäiriöt olivat tavallisia sekä salapoltto ja viinakauppa rehottivat.

Laitaatsilta puolestaan oli kehittynyt yhdyskunta, jossa yhtiö rakensi taloja ja järjesti asukkaille monenlaista harrastustoimintaa. Suurin ongelma Säämingin kannalta oli se, että Gutzeit ei maksanut veroja kunnalle. Yhtiön kotipaikka oli Kotka ja verot menivät sinne. Asukkaat toki maksoivat kunnallisveron Sääminkiin.

Vuoden 1932 alueliitoksen jälkeen Säämingin kunnan agraarinen luonne vahvistui. Esikaupunkien mukana kunta menetti suurimman osan siitä väestöstä, joka sai elantonsa teollisuudesta ja rakennustoiminnasta.

Vuoden 1932 alueliitoksessa myös Savonlinnan seurakunta irtaantui Säämingin seurakunnasta. Savonlinna-Säämingin seurakunnan – niin kuin sitä jo 1900 -luvun alusta oli kutsuttu – jakamisesta kaupunki- ja maaseurakunnaksi oli käyty keskustelua jo 1800-luvun lopulta alkaen. Vuodesta 1902 kaupunkiseurakuntaa varten oli klo 12 järjestetty oma jumalanpalvelus joka pyhä. Samalla kaupunkilaiset olivat saaneet oman papin, jonka palkkaukseen sääminkiläisten ei tarvinnut osallistua. Myös kaupunkilaisten kirkonkirjat oli siirretty pysyvästi kaupunkiin. Vuoden 1932 lopussa uuden seurakunnan (ja myös kaupungin) jäsenmääräksi kirjattiin 7357 henkeä.

Vuoden 1932 alueliitos ja kaupunkiseurakunnan itsenäistyminen olivat oireita siitä, mitä oli odotettavissa. Voimistuva kaupunki nakersi vähä vähältä kunnan alueita ja itsenäisyyttä. Kaupunki veti sääminkiläisiä puoleensa tarjoamalla työtä, huvia ja koulutusmahdollisuuksia.

Säämingin väkiluvun tasalle kaupungin väkiluku nousi vasta 1955, jolloin väkimäärät olivat tasoissa n. 12500:ssa. Kaupungin väkiluku jatkoi kasvuaan ja kuntaliitoksen alla se oli noussut 18445:en. Siinä vaiheessa Säämingin väkiluku oli laskenut 11230:en.

Viimeinen liitos – Sääminki poistuu kartalta

Vuodenvaihteessa 1972-73 Säämingin kunta yhdistettiin Savonlinnan kaupunkiin. Mikä lopulta johti tähän päätökseen? Säämingin kunnassa 1950-luvun loppu ja -60 luvun alkupuoli oli monessa mielessä kukoistavaa aikaa. Veroäyri kunnassa tosin oli monta vuotta Mikkelin läänin korkein. Väkiluku oli sotien jälkeen kasvanut, mm. siirtoväen ja suurten ikäluokkien myötä, ja nousi 1965, jolloin Ahvensalmen ja Oravin kylät liitettiin kuntaan, yli 12500:n.

Säämingin maaseudun vahvuutena oli ollut koko 1900-luvun ajan elävä ja vilkas kyläkulttuuri nuorisoseura-, maamiesseura- ja työnväentaloineen, joukossa pari rukoushuonettakin. Kyliin rakennetuista kansakouluista oli tullut koko kylän kokoontumispaikkoja. Koulupiirien huippu, 29, saavutettiin 1959. Mutta 60-luvun lopulla tilanne muuttui nopeasti. Kunnan yli kävi suoranainen koulujen lakkauttamisen aalto; neljässä vuodessa lopetettiin 12 koulupiiriä. Itsenäisen kunnan viimeisenä vuonna 1972 toiminnassa oli 17 koulua.

Koulujen loppuminen kertoo maaseudun nopeasta rakennemuutoksesta. Koko Suomessa tapahtui 60-luvulla suuri muuttoliike, maaltapako, jolta Sääminkikään ei säästynyt. Kylään rakennettiin kunnollinen tie, ihmiset hankkivat autoja ja siitä se lähti. Joku sääminkiläinen olikin todennut: ”Teiden takia on moni lähtenyt kotiseudultaan jatkuviin rospuuttoihin kyllästyneenä.” Nuorempi väki lähti työn perään kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin, mukavuuksien pariin. Kaikki lähtijät eivät suinkaan pysähtyneet Savonlinnaan. Se oli useimmille vain läpikulkupaikka.

Säämingin elinkeinorakenne oli muuttunut niin, että kun 1950 vielä 70% kuntalaisista sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta, kaksikymmentä vuotta myöhemmin 1970 maa- ja metsätaloudesta elantonsa saavien luku oli pudonnut 40 %:n. Samaan aikaan, 1970, sama määrä, 40% kuntalaisista sai elantonsa teollisuus-, rakennustoiminta-, kauppa- ja palveluammateista. Lähes kaikki he kävivät töissä Savonlinnan kaupungissa.

Joukko kaupungin liepeillä, Nojanmaassa, Viuhonmäessä ja Aholahdessa asuvia sääminkiläisiä teki 1967 sisäasiainministeriölle aloitteen liitosneuvotteluista Säämingin ja Savonlinnan välillä. Savonlinna oli valmis neuvottelemaan asiasta, mutta Säämingin kunnanvaltuusto torjui neuvottelut korostaen ”sovinnollisemman ratkaisun tärkeyttä”. Vielä vuosina 1969 ja -70 Säämingin valtuusto oli yksimielisesti liittymisneuvotteluja vastaan. Viimein tammikuussa 1972 Savonlinna otti härkää sarvista ja ehdotti Säämingin kunnanhallitukselle yhteisen toimikunnan asettamista pohtimaan aluekysymystä. Sääminki hyväksyi esityksen. Liittymisasia valmisteltiin yhteisessä toimikunnassa nopeasti ja se esitettiin Säämingin kunnanvaltuuston ratkaistavaksi huhtikuussa.

Säämingin kunnantalossa 29.4.1972 pidettyä valtuuston kokousta muistellaan Säämingissä historiallisena ja jännittävänä. Liitos hyväksyttiin mahdollisimman niukasti, äänin 16-15. Päätös sisälsi myös sen, että kunnan itäisistä ja eteläisistä osista yhdistetään kyläkuntia Punkaharjun kuntaan. Noilla alueilla asui yht. n. 1200 henkeä.

Sääminki ei ollut ainoa ”reikäleipäkunta” (tai ’kehyskunta’), jonka suomalaisen yhteiskunnan murros hävitti kartalta. 1970 luvulla kartalta hävisivät maalaiskunnat ainakin Iisalmesta, Kajaanista ja Kemijärveltä, vuosituhannen loppuun mennessä lähes kaikki muutkin. Sääminkiläismiehen toteamus ”Hoito onnistui, mutta potilas kuoli” osuu kohdalleen Suomessa lähes kahdenkymmenen kehyskunnan kohdalla.

Maaseutu ei kuitenkaan kuollut. Vanhan Säämingin alue järvineen ja rantapoukamineen, metsineen ja viljeltyine vainioineen ei kadonnut minnekään. Se on olemassa ja tarjoaa luonnonkauniissa ympäristössä yhä kaikki edellytykset hyvään elämään.

Käytettyä kirjallisuutta:      Pekka Lappalainen, Säämingin historia I:1 ja I:2

                                            Ahtiainen & Tervonen, Säämingin historia 2

                                            Mikko Saarenheimo, Savonlinnan kaupungin historia I-II

                                            Olli Vehviläinen, Savonlinnan kaupungin historia III