PIENI KUVAUS LAISTA JA OIKEUDESTA RUOTSIN ITÄMAASSA JA SÄÄMINGISSÄ 1400 – 1700 LUVUILLA

– Sääminkiähän ei pitäjänä keskiajalla ollut, mutta Juvan periferiana kylläkin.

– Ruotsissa, jonka Itämaata oltiin, oli käytössä Maunu Eerikinpojan maanlaki, joka oli valmistunut 1347 – 1352. (Maunu oli kuninkaana 1319 – 1364) Tämä maanlaki ei saanut koskaan virallista vahvistusta.

– Kristoffer Baijerilainen tuli kuninkaaksi v. 1441, oli kuninkaana 7 vuotta eli 1448 asti. Kristoffer laati uuden maanlain ja vahvisti sen 2.5 1442. Se oli ensimmäinen Ruotsissa ja näin ollen myös nyk. Suomen alueella virallisesti voimassa ollut laki. Maanlakien rinnakkaisuus päättyi lopullisesti v. 1608, jolloin Kaarle IX painatti kuningas Kristofferin maanlain ja määräsi sen yksinomaan noudatettavaksi.

Kristofferin maanlaki sisälsi 14 kaarta, jotka sisälsivät lukuisan määrän Capitel eli otsikkoa ja jokaisen niiden alla vielä jokunen pykälä.

1. Kuninkaan kaari, siinä 36. Capitel 8. Walasakkoin kaari, siinä 44. Capitel

2. Naimisen kaari, siinä 23. Capitel 9. Korkeimban syiden kaari, siinä 16. Capitel

3. Perimisen kaari, siinä 23. Capitel 10.Tachto tapon kaari, siinä 39. Capitel

4. Maan kaari, siinä 33. Capitel 11.Tapaturman tapon kaari, 17.Capitel

5. Rakennoksen kaari, siinä 53. Capitel 12.Tahto haawain sacon kaari, 7. Capitel

6. Kaupan asian kaari, siinä 14. Capitel 13.Tapaturman haawain sackon kaari, 7. Ca

7. Käräiän kaari, siinä 43. Capitel 14. Warkauden kaari maanlaista, 38. Capitel

– Maanlaki oli maalaisten, talonpoikain laki, kaupungissa omansa, sitä valvoi kaupunginraati. Oli vielä kolmaskin laki, linnalaki, sitä käytettiin linnoissa, sitä valvoi ja rangaistuksen määräsi linnanpäällikkö.

– Oikeuden käyttöä ja tuomioita varten Ruotsi ja Itämaa oli jaettu kihlakuntiin ja laamannikuntiin. Itämaa oli jaettu 2:teen laamannikuntaan, aluksi yksi Turun laamannikunta, v. 1435 toiseksi tuli Viipurin laamannikunta, jonka alaisuuteen tulivat Itämaan itäiset osat.

– Kihlakunta kutsuttiin koolle kihlakunnan esimiehen toimesta, kevät- ja syyskäräjiin, usein tämä esimies oli kirkkopitäjän pappi. Ylimääräiset käräjät kutsuttiin koolle poikkeuksellisten asiain takia, sodanuhka tms. takia. Tällöin koolle kutsuna juoksutettiin lovikapulaa pitäjän jokaiseen taloon. (Pitäjänkokous) Kihlakunnan käräjillä toimi lainlukijana pitäjäntuomari, paikallinen laintuntija. (Maantapa -lait) Pöytäkirjoja ei Savosta ole säilynyt yhtään.

– Laamannikäräjiä pidettiin vähintään yhdet vuodessa kihlakunnan alueella, joskus kahdet. Riippui siitä, monestako kihlakunnan tuomiosta oli valitettu laamannille. Laamannioikeus toimi näin valitusoikeutena. Joskus tämäkään ei rahvaan mielestä tuonut oikeutta, silloin lähdettiin ”kuninkaisiin” eli tehtiin matka Tukholmaan, kuninkaan pakeille. (Olen historiallisessa romaanissani ”Parantaja Katri” kertonut Juvan laamannikäräjistä ja kuninkaissa käynnistä, sekä piispantarkastuksesta Juvan kirkkopitäjässä)

– Kolmas tuomiovaltaa käyttävä elin oli kirkko. Toisin kuin luullaan luterilaisuus ei poistanut rippiä. Agricola (Turun piispa 1554) ja Juusten (Viipurin 1554 ja Turun 1563 piispa) lukivat sen vielä kolmanneksi sakramentiksi. Yksityisrippi, jota käytettiin etenkin papin sairaskäyntien yhteydessä, ei ollut kurikeino vaan sielunhoidollinen toimitus. Agricolan ohje oli, ettei ripittäytyjän tarvinnut luetella kaikkia syntejä ”juurineen”, so, rippiä ei toimitettu tietyn kaavan mukaan. Juusteen pitää ripittäytymistä ehtoollisen edellä hyödyllisenä ja kehotti pappeja hankaluuksista huolimatta säilyttämään tämän tavan. Valvonta ehtoolliselle pyrkivälle, hänen tuli täyttää tietyt kelpoisuusehdot tai ainakin osoittaa halua parantaa tapansa.

Raskaampien syntien osalta kirkolla oli käytössä ”julkirippi”. Örebron kirkolliskokouksessa 1529 kirkkokuri rahasakkoja myöten päätettiin säilyttää, ”koska maallinen miekka ei useinkaan toimi niin kuin tulisi”. Juusteen antoi yksityiskohtaisen ohjeen julkiripin käytöstä. Esim. synninpäästöä ei sopinut lykätä kovin pitkälle, korkeintaan parin kolmen kuukauden päähän.

Vaikutuksiltaan laajemmaksi kuin julkirippi, muodostui maarovastien rovastinkäräjillä käyttämä kirkollinen tuomiovalta. Niillä käsiteltiin mm. kirkkorauhan rikkomista, kirkollisten velvollisuuksien laiminlyöntejä, (kymmenysten maksu, kirkossa käynti jne.) pyhätyötä, taikuutta, siveellisyysrikkeitä ja sukutappeluita. Kurimuodoista tavallisin oli sakkorangaistus, mutta saatettiin seisottaa myös kirkonovella, jopa käyttää raipparangaistusta. Rajat maallisen ja kirkollisen oikeudenkäytön välillä ei ollut selvä.

Uskonpuhdistuksen periaatteiden mukaan, piti vapaaehtoisuuteen perustuvan sielunhoidollisen ojennuksen riittää. Siitä oltiin varsin kaukana. Kirkkokuri oli kasuistisen kurikäytäntönsä puolesta pitkälle mukautunut maalliseen oikeudenkäyttöön. Se oli etääntymässä sielunhoidollisista lähtökohdistaan ja muuttumassa maallisen yhteiskunnan harjoittaman sosiaalisen kontrollin apuvälineeksi.

Taikausko ja noituus

Uskonpuhdistuksen alkaessa vanhan pakanuuden jäänteiden juuriminen oli vielä kesken, syrjäseudulla enemmän kuin rintamailla. Reformaattorit suhtautuivat niihin jyrkemmin kuin katolisuus, vieläpä näkivät eräissä katolisissa menoissa samaa taikuutta.

Pakanallisten pitämysten lopettamiseksi ryhdyttiin käytännön toimiin. Agricola kuvasi Turun tuomiokapitulille käyntiään Karjalassa, näiden kulttimenoja seuraavasti:

Ja kuin kevätkylvö kylvettiin,

silloin Ukon malja juotiin.

Siihen haettiin ukonvakka,

niin juopui piika että akka.

Sitten paljon häpiää siellä tehtiin,

kuin sekä kuultiin että nähtiin.

Agricolan lanko, Savonlinnan (Olavinlinnan) päällikkö Klemetti Kirjuri, sakotti savolaisia Ukon maljan juomisesta. Juusten omisti statuuteissaan oman kappaleen noidille ja velhoille. Vedoten Mooseksen lakiin ja keskiaikaisiin statuutteihin hän määräsi noidat ja velhot julistettavaksi kirkonkiroukseen ja maallisen esivallan tuomittaviksi. Valtakunnallisessa kirkolliskokouksessa oli vähän aikaisemmin määrätty kirkonkiroukseen langetettaviksi noita-akat ja -ukot sekä veisujen sepittäjät ja nimittelijät. Nova ordinantia laski epäjumalanpalveluksen ja taikuuden raskaisiin rikkomuksiin, joita vastaan oli käytettävä kuolemanrangaistusta. Kirkolla ei tietenkään ollut oikeutta siihen tuomita. Ei pitänyt, mutta esimerkkejäkin löytyi.

Rovastinkäräjiltä tunnetaan mm. vähäinen noituusjuttu, koska raskaammat tapaukset piti käsiteltämän maallisilla käräjillä. Eräästä Savon ja Hämeen rajamailla asuneesta jumalattomasta noidasta kirjoittelivat kirkkoherrat molemmin puolin maakuntarajaa puolustellakseen hänen surmaajiaan. (Yllyttäminen oli hyvä keino ottaa laki omiin käsiin)

Varsinaisia noitavainoja ei tänä aikana (keskiaika ja uudenajan alkupuolisko) ollut. Joitakin kuolemantuomioita tuli. Maallinen oikeus katsoi, että jos oli osoitettavissa noituudesta koituneen taloudellista vahinkoa, silloin tuomittiin kuolemaan.

Sitä vastoin loitsulla parantamisesta ei tänä aikana tiettävästi rangaistu. Valkoinen magia jätettiin yleensä rauhaan.

Uskonpuhdistuksen (aika alkoi 1517) ajan kirkko ei yrityksistä huolimatta näytä kovinkaan tehokkaasti pystyneen juurimaan vanhan taikauskon jäänteitä. Seuraavan puhdasoppisuuden aikana keinot olivat kovempia.

1500-luvulta asiakirjat eivät ole kattavia Säämingistä. Todennäköisesti 10 – 15 noitaa tuomittiin, kyseisellä vuosisadalla. Pääasiassa polttamalla. Miesnoidat olivat yleisimpiä, kolme neljästä oli miehiä, yksi neljästä nainen. Yli puolet syytetyistä vapautettiin ja parikymmentä prosenttia pääsi sakoilla.

Tuomitut noidat Itä-Suomessa 1600-luvulla:

nimi tuntematon Viipuri 1605

Juntti Ahtiainen Puumala 1667

Yrjö Venäläinen Rantasalmi 1667

Lauri Juhanpoika Huttuinen Puumala 1669

Juho Rinkinen Kerimäki 1670

Heikki Olavinpoika Wieder-Kouko Ruokolahti 1678

Kirsti Erkintytär Luukotar Sääminki 1683

Kaisa Sipari Sääminki 1683

Riitta Utriatar Kuopio 1689

– Noituudesta rangaistiin Korkeimban syiden kaaren 6. Capitel ja 15. Capitel mukaan.

6. Capitel. Ios joku murha toisen welhoudella

Ios murhapi mies miehen eli waimon, waimo waimon eli miehen noituudella, nijn että se sijtä saapi kuoleman: Mistatkan (menettää) hengens sen työn edest. Miehen pitä Steilin päälle pandaman, ia waimon poltettaman. Ia sen pitä kihlakunnan Nimitöxen (lautakunta) kanssa todistettaman, kuin ennengin sanottu on.

15. Capitel. Ios joku tekee noituxsen toisen päälle, kuinga sen pitä *ETZ* tutkisteldaman.

Ios mies eli waimo tekepi iongun päälle welho työn, tule se ilmej is löytyxi: Nijn pitä hänen rautoihin pandaman ia käräiän wietämän, nijn mös heidän welhoudens heidän kansans. Sen pitä kaxitoistakymmendä miestä tietämän. Ios hän sen welhouden tehnyt on taicka ei. Ios ne heidän warielewat, (julistaa syyttömäksi) olkan wapadhe. Sortawat (julistaa syylliseksi) ne hänen: olkan sortut 40 mk/an/kolmia Iakohon, kuningalle, syynsanoialle (asianomistaja) ia kihlakunnalle.

1.§ Ios sijtä on ioku kuoleman saanut, Ia sitä kannatetan, tietkän sen mös kaxitoistakymmendä miestä: Ios ne hänen luchtiwat, (syytteen kieltäminen valan avulla) olkan syytöin. Ios ne solwaisewat (julistaa syylliseksi) hänen: Nin tule se waimon tulesa poldetta, Ia miehen Steilin päälle panda: Ia sen syypään maanpäällinen (irtain) iaetta, ia perilliset ottakat heidän maansa. Ios se soimatan (pannaan syyksi) iollengin, ia eij woj wariella (puolustautua) idzens kihlakunnan nimitöxellä (lautakunnalle): maxakan nijnkuin tappoin syis eroitetan. (Tachto tapon kaari 25. Capitel)

– 1700 luku. 1741 – 1743 käyty hattujen sota johti venäläismiehitykseen, ns. pikkuvihaan. Tämä sota päätettiin Turun rauhaan. Osa Sääminkiä ja Savonlinna jäivät Venäjän puolelle rajankäynnissä. Rajariitoja tuli entisten naapuritalonpoikien kesken, kun kuuluttiin eri valtakuntiin. Riitamaita syntyi mm. Puumalassa, Sulkavalla ja Kerimäellä. Pitkin itärajaa Kiteen ja Uukuniemen seuduilla syntyi kaskeamiseen liittyviä riitoja. Venäjän puolelle jääneiden alueiden tilastoja ei ole käytössä, mutta lienevät samanlaisia, kuin Savon puolella rajaa.

Rajaseudulla vallitsi ”villin lännen meininki”. Erityisen synkkiä olivat vuosisadan loppupuolen vuodet. Konnat lymyilivät rajametsissä ja tekivät sieltä käsin rikoksiaan. Ryöväsivät rahaa, ruokaa ja tavaraa paikallisista taloista. Iso ongelma näillä seuduin oli jo vankien kuljetus. Vangit karkailivat ja kokoontuivat rajametsiin rosvojoukoiksi. Erityisen mustia alueita Etelä-Savossa olivat Mäntyharju, Pertunmaa, Sysmä, Karjalassa Pälkjärvi, Ilomantsi ja Kymessä Iitti. Mikkelin seutu oli myös korkean väkivallan alueita. Kangasniemen, Joroisten ja Pieksämäen seuduilla oli rauhallisempaa.

Henkirikosten top. 5 pitäjät:

(Henkirikoksia per. 100 000 asukasta)

Mäntyharju 22,7

Pälkjärvi 16,0

Iitti 14,8

Ilomantsi 11,1

Sysmä 10,8

Ruotsin valtakunnan hallinto oli periaatteessa korkeatasoista. Tukholmassa ei kuitenkaan otettu huomioon maan itäisen osan erityistarpeita. Siellä ei hahmotettu oikein rajaseudun ongelmia ei, vaikka savolaisilla talonpojilla oli Tukholmassa oma valtiopäiväedustaja.

Syrjäseutujen virkamieskuntakin oli mitä oli, ja ihmiset joutuivat turvautumaan paljon omankäden oikeuteen.

Pari karmaisevaa oikeustapausta:

Ristiinaan kuuluneessa Toijalan kylässä torpparin poika Antti Leinonen tappoi syyskuisena yönä 1770 kalastamassa olleen isänsä Matin, koska Antin äiti ja Matin puoliso Lastikka Pärnänen oli sitä useaan otteeseen pyytänyt paitsi pojaltaan, myös toiselta kyläläiseltä, sillä hän eli miehensä kanssa alituisessa torassa. Antti tuli oikeuden edessä tunnontuskiin ja tunnusti isänmurhan ja teloitettiin syyskuussa 1770 niin, että mestausta ja teilausta edelsi oikean käden katkaiseminen.

Symbolista rangaistusta, rikoksen tehneen ruumiinjäsenen eli oikean käden irtihakkaamista, käytettiin lisärangaistuksena vakavimmiksi katsotuissa rikoksissa, kuten isän-, äidin- tai veljenmurhissa. Sen sijaan murhan takana ollutta äitiä ei saatu tuomittua murhan tilaamisesta, koska tämä oikeuden edessä kielsi syyllisyytensä sinnikkäästi.

Toinen tapaus: Mikkelin pitäjässä, Sairilan tilan piika Anna surmasi vuonna 1763 saman talon rengin Aapo Kärjäsen, jonka kanssa oli maannut ja joka oli luvannut mennä piian kanssa naimisiin, mutta pyörtänyt lupauksensa. Piika oli vetänyt rengin käräjille avioliittolupauksen rikkomisesta, mutta sitten päättikin tappaa hänet keskellä yötä kirveellä. Samassa sängyssä nukkui toinenkin, tapahtuneeseen täysin syytön sotamies, jonka piika myös tappoi. Piika ei tiettävästi ollut käräjille mentäessä raskaana, mutta yritti myöhemmin uskotella olevansa. Laki ei tuntenut piian kohdalla porsaanreikää vaan hänet mestattiin ja poltettiin tämän jälkeen roviolla.

Miehet eivät käyttäneet surma-aseina juurikaan tuli-aseita, vaan kirvestä, puukkoa, puuhalkoa ja myrkkyä. Noituuttakin koitettiin, huonolla menestyksellä. Naiset turvautuivat miehiä harvemmin väkivaltaan. Heidän aseensa oli myrkky tai jopa palkkamurha. Myrkkyä saatiin venäläisten laukkukauppiaiden tai tataarinaisten myymällä arsenikilla.

Myrkky oli oivallinen murhakeino, siitä ei jäänyt uhriin selviä jälkiä. Niinpä myrkyttämisistä ei annettu yhtään langettavaa tuomiota ko. ajalta.

Suurin syy rikollisuuteen löytyy paitsi heikosta viranomaiskontrollista ja oikeusturvasta, hengen ja omaisuuden suojasta sekä alinomaisesta sodanuhkasta, myös moninaisesta niukkuudesta ja siihen liittyneestä kilpailusta.

Sukulaisten ja perheenjäsenten henkirikoksia oli korkeimmillaan jopa puolet kaikista henkirikoksista, kun se muualla Länsi-Euroopassa oli keskimäärin alle 10 prosenttia.

Rajariidat, koska maata ei peritty, vaan se vallattiin metsästä.

Verotus jakaantui epätasaisesti, itärajan heikko kontrolli ja yleinen syrjäisyys, olivat syitä rikoksien isoon määrään.

Rangaistuksilta vältyttiin Itä-Suomessa helposti, koska viranomaismeininki oli lepsua Läheskään kaikki henkirikokset eivät johtaneet edes oikeuskäsittelyyn.

Meininki muuttui vuoden 1809 jälkeen, kun Suomi joutui Venäjän vallan alle. Hallintopääkaupunki eli Pietari oli lähempänä ja samalla lähempänä oli keskusvalta ja Suomi sai lisäksi oman autonomisen hallintokoneistonsa. Samalla seudulle tuli uusia elinkeinomahdollisuuksia.

Rosvoilumeiningistä eikä organisoituneen rikollisuuden rajaseudusta voitu enää entisessä määrin puhua. Sen sijaan väkivallan kärkeen nousi puukkojunkkarien Etelä-Pohjanmaa.